Suuri ero

”Mitä ihmettä tapahtui vuonna 1971?”

Numerot eivät valehtele. Kaavioilla ei ole ideologisia agendoja. Ja kun asetat esille viime vuosisadan talousdatan, kuvio on niin selkeä, niin erehtymätön, että sen sivuuttaminen vaatii tietoista sokeutta. Jotain tapahtui 1970-luvun alussa, mikä muutti perustavanlaatuisesti maailmantalouden kehityskulkua. Data on terävintä Yhdysvalloissa, missä dollarin rooli maailman varantovaluuttana asetti sen keskipisteeseen, mutta shokkiaalto saavutti jokaisen maan maan päällä. Jokainen tärkeä mittari, palkat, eriarvoisuus, säästöt, velka, elinkustannukset, kertoo saman tarinan tuhoisalla selkeydellä.

Ennen vuotta 1971 työntekijöiden tuottavuus ja korvaukset etenivät käsi kädessä. Kun työntekijät tehostuivat parempien työkalujen, paremman koulutuksen ja parempien prosessien avulla, heidän palkkansa nousivat suhteellisesti. Tämä ei ollut hyväntekeväisyyttä, vaan se oli luonnollinen seuraus rahajärjestelmästä, joka, kuinka epätäydellisesti tahansa, heijasti todellista arvonluontia. Työntekijä, joka tuotti enemmän, ansaitsi enemmän. Nouseva vuorovesi nosti kaikki veneet.

Vuoden 1971 jälkeen linjat erkanivat henkeäsalpaavalla nopeudella. Tuottavuus jatkoi nousuaan teknologian hellittämättömän marssin vetämänä. Mutta palkat pysähtyivät. Kaikki lisääntynyt tehokkuus, kaikki ne ylimääräiset tunnit ihmistyötä, jotka muuttuivat suuremmaksi tuotannoksi, eivät päätyneet niitä tuottaneiden työntekijöiden taskuun, vaan niiden, jotka omistivat rahoitusvaroja. Vastapainettu raha virtasi ylöspäin, paisuttaen osakekursseja ja kiinteistöjen arvoja, kun taas työntekijät, jotka todella loivat varallisuuden, saivat palkkansa valuutassa, jolla sai joka vuosi vähemmän.

Tuloeroja koskeva data kertoo karun tarinan. Yhdysvallat tarjoaa selkeimmän esimerkin, koska sen data on yksityiskohtaisinta, mutta sama kuvio toistui koko teollistuneessa maailmassa. Suuren laman jälkeen tapahtui jotain merkittävää: tulojen keskittyminen erittäin varakkaiden keskuudessa väheni. Keskiluokka laajeni. Kansantulon osuus, joka virtasi alimmalle 90 prosentille, kasvoi tasaisesti vuosikymmenestä toiseen. Yhteiskunnista tuli taloudellisesti oikeudenmukaisempia. Ei uudelleenjaon, vaan laajasti jaetun kasvun kautta.

Sitten tuli vuosi 1971, ja suuntaus kääntyi lähes kirurgisella tarkkuudella. Ylimmän prosentin osuus kansantulosta alkoi nousta, kun taas alimman 90 prosentin osuus alkoi laskea. Parhaiten ansaitsevat, ne 95. persentiilissä, näkivät tulojensa jatkuvan nousun. Mutta mediaani-ja pienituloiset näkivät reaalitulojensa kasvun tasaantuvan. Kova työ alkoi olla vähemmän arvokasta. Uskollisuus työnantajalle muuttui taloudellisesti irrationaaliseksi. Yhteiskunnallinen sopimus, joka oli pitänyt keskiluokkaa koossa kaikkialla, Detroitista Düsseldorfiin, tee kovasti töitä, säästä viisaasti, ja menestyt, mitätöitiin hiljaisesti.

Rahan arvon heikentämisen syövyttävät vaikutukset eivät jakaudu sattumanvaraisesti. Ne iskevät kovimmin niihin, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvimpia, laajentaen olemassa olevia sosiaalisia halkeamia rodun ja sukupuolen perusteella. Tarkastellaan tietoja rodullisesta tuloeriarvoisuudesta Yhdysvalloissa, missä todisteet on dokumentoitu laajimmin. Toisen maailmansodan lopusta 1970-luvun alkuun mustien ja valkoisten keskimääräisten tulojen välinen kuilu kapeni. Edistystä tapahtui, ei tarpeeksi nopeasti, ei tarpeeksi sujuvasti, mutta erehtymättömästi. Sitten, noin vuonna 1971, tämä edistys pysähtyi. Konvergenssi pysähtyi. Kuilu, joka oli kaventunut vuosikymmeniä, yksinkertaisesti jähmettyi paikoilleen ja on pysynyt itsepintaisesti vastustuskykyisenä kaikille sen jälkeen tehdyille poliittisille toimenpiteille.

Samankaltaista dynamiikkaa esiintyi kaikkialla, missä taloudellista syrjäytymistä oli: alkuperäiskansat Australiassa, maahanmuuttajayhteisöt Euroopassa, alemmat kastit Intiassa. Rahan arvon heikentäminen ei luo eriarvoisuutta, mutta se jähmettää sen paikoilleen.

Sukupuolten välinen ulottuvuus kertoo rinnakkaisen tarinan. Ennen vuotta 1971 yksi tulo pystyi elättämään perheen. Isä tai äiti saattoi käydä töissä, kun toinen vanhempi jäi kotiin kasvattamaan lapsia, hoitamaan kotitaloutta ja ankkuroimaan yhteisöä. Vuoden 1971 jälkeen, kun reaalipalkat pysähtyivät ja elinkustannukset nousivat, tästä järjestelystä tuli taloudellisesti mahdoton useimmille perheille. Naisia ei ainoastaan vapautettu työelämään, vaan heidät värvättiin taloudellisesti. Kahden tulon kotitaloudesta tuli välttämättömyys, ei valinta. Yhdysvalloista Iso-Britanniaan, Japanista Brasiliaan, kansoista tuli kahden tulon talouksia lähes yhdessä yössä, ja seuraukset perhe-elämälle, lastenkasvatukselle ja sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle olivat syvällisiä.

Elinkustannusten nousu vuodesta 1971 lähtien ei ole loivaa rinnettä. Se on seinä. Ajattele yhtä datapistettä, joka kuvaa absurdiutta: tölkki Campbell'sin tomaattikeittoa. Lähes sadan vuoden ajan, kahden maailmansodan, maailmanlaajuisen laman ja lukemattomien taantumien läpi, Campbell'sin keittotölkin hinta pysyi hämmästyttävän vakaana noin kymmenessä sentissä. Sitten, 1970-luvun alussa, hinta alkoi nousta. Nykyään sama tölkki maksaa yli dollarin. Keitto ei ole parantunut. Resepti ei ole muuttunut. Tölkki on samankokoinen. Se, mikä muuttui, oli raha.

Jokaisella maalla on oma versionsa tästä tarinasta: brittiläinen maitopinta, saksalainen leipä, brasilialainen riisikilo. Tuote pysyy samana; hinta nousee, koska mittatikku kutistuu jatkuvasti.

Asuminen kertoo saman tarinan, mutta paljon tuhoisammilla inhimillisillä seurauksilla. Ennen vuotta 1971 nuori työntekijä lähes missä tahansa teollisuusmaassa saattoi säästää muutaman vuoden ja ostaa kodin. Keskimääräinen asunnon hinta oli noin kaksi tai kolme kertaa keskimääräinen kotitalouden tulo. Nykyään tämä suhde on venynyt kahdeksaan, kymmeneen tai jopa viiteentoista kertaan kaupungeissa New Yorkista Lontooseen, Sydneystä Vancouveriin, Aucklandista Müncheniin. Kokonainen sukupolvi on jäänyt asunnonomistuksen ulkopuolelle. Ei siksi, että he olisivat laiskempia tai vähemmän lahjakkaita kuin vanhempansa, vaan siksi, että valuuttoja, joissa heidän palkkansa on määritelty, on järjestelmällisesti heikennetty, kun taas omaisuutta, jota heidän on ostettava, on järjestelmällisesti inflatoitu.

Öljy, ruoka, koulutus, terveydenhuolto, jokaisen välttämättömän hyödykkeen hinta on seurannut samaa kehityskulkua. Kuluttajahintaindeksi, joka mittaa tavaroiden ja palveluiden kokonaiskustannuksia, on noussut hellittämättä vuodesta 1971 lähtien tavalla, jota on mahdotonta selittää pelkästään kysynnän ja tarjonnan perusteilla. Yhteinen nimittäjä kaikilla näillä aloilla ei ole ahneus, ei globalisaatio, ei teknologia. Se on raha. Kun kaadat biljoonia vasta luotuja valuuttayksiköitä talouteen, olivatpa ne dollareita, euroja, puntia tai jenejä, hintojen on noustava. Tämä ei ole teoria. Se on aritmetiikkaa.