Yhteiskunnan hajoaminen

”Kun raha on rikki, stressi valtaa mielen. Riidat ja masennus alkavat.”

Rikkinäisen rahan aiheuttamat vahingot ulottuvat paljon taloustiedettä laajemmalle. Ne tunkeutuvat ihmiselämän intiimeimpiin kammioihin. Perheisiin, terveyteen, kokonaisten väestöjen psykologiseen hyvinvointiin. Näiden yhteyksien jäljittäminen tarkoittaa ymmärtämistä, että fiat-järjestelmä ei ole pelkästään taloudellinen järjestely, vaan sivilisaation käyttöjärjestelmä, joka on turmellut jokaisen koskettamansa instituutin.

Koulutusjärjestelmät kehittyneessä maailmassa ovat joutuneet rahan arvon heikentämisen näkyviksi uhreiksi. Kuvio on selvin Yhdysvalloissa, mutta kaikuu Britanniasta Australiaan. Vuodesta 1971 lähtien opiskelijakohtaiset menot ovat kasvaneet dramaattisesti. Järjestelmään on syydetty enemmän rahaa, palkattu enemmän hallintohenkilöstöä, rakennettu enemmän rakennuksia, rahoitettu enemmän ohjelmia. Ja silti matematiikan, lukemisen ja luonnontieteiden testitulokset ovat pysyneet ennallaan tai laskeneet. Enemmän rahaa on ostanut huonompia tuloksia. Korkeakoulutuksen kustannukset ovat samaan aikaan nousseet jopa yleistä kuluttajahintaindeksiä nopeammin. Yliopistotutkinto, joka maksoi muutaman tuhannen dollarin 1970-luvulla, maksaa nyt kymmeniä tai satoja tuhansia, pakottaen opiskelijat valtaviin velkoihin ennen ensimmäistä palkkaansa. Opintolainavelka pelkästään Yhdysvalloissa ylittää 1,7 biljoonaa dollaria; Yhdistyneessä kuningaskunnassa se ylittää 200 miljardia puntaa; Australiassa se on paisunut yli 74 miljardiin Australian dollariin. Jokaisessa maassa, joka päätti finansialisoida koulutusta, taakka vääristää kokonaisen sukupolven elämänvalintoja: viivästyttää asunnon ostoa, viivästyttää avioliittoa, viivästyttää lasten hankintaa, viivästyttää kaikkea, mikä ennen muodosti aikuiselämän normaalin kulun. Koulutuskustannusten inflaatio ilman vastaavaa koulutuksen laadun paranemista on oppikirjaesimerkki fiat-talouden oireesta. Kun raha on halpaa ja luottoa on runsaasti, instituutiot kaappaavat ylijäämän korkeampien hintojen, eivät parempien palvelujen kautta. Kannustin on paisuttaa budjetteja, palkata enemmän hallintohenkilöstöä ja periä korkeampia lukukausimaksuja, ei kouluttaa opiskelijoita tehokkaammin.

Pysähtyneiden reaalipalkkojen ja nousevien kustannusten taloudellisilla paineilla on syvällisiä seurauksia yhteiskunnan perustana olevaan perherakenteeseen. Kun nuorella pariskunnalla ei ole varaa kotiin, he lykkäävät avioliittoa. Kun heillä ei ole varaa lapsiin, he lykkäävät tai luopuvat vanhemmuudesta. Vuoden 1971 jälkeiset tiedot osoittavat tämän hajoamisen armottomalla tarkkuudella. Ensimmäisen avioliiton solmimisen mediaani-ikä on noussut tasaisesti 1970-luvun alusta lähtien. On houkuttelevaa selittää tämä kulttuurisilla muutoksilla, muuttuvilla asenteilla suhteita ja henkilökohtaista autonomiaa kohtaan. Mutta ajoitus on liian tarkka, liian korreloitunut taloudellisten tietojen kanssa, ollakseen pelkästään kulttuurillinen. Nuoret eivät yhtäkkiä päättäneet vuonna 1971, että avioliitto oli epämuodikasta. He huomasivat ajan myötä, ettei heillä ollut siihen varaa. Niille, jotka menivät naimisiin, fiat-ajan taloudellinen stressi on tehnyt avioliiton ylläpitämisestä yhä vaikeampaa. Avioerot nousivat jyrkästi vuoden 1971 jälkeen, alle 10 prosentista yli 25 prosenttiin. Taloudellinen stressi mainitaan jatkuvasti avioliittoriitojen ja -purkautumisten johtavana syynä. Kun raha on rikki, stressi tunkeutuu elämän joka kolkkaan. Riidoista tulee kroonisia. Masennus iskee. Perhe, inhimillisen sivilisaation perustavanlaatuisin yksikkö, murtuu paineiden alla, jotka eivät ole henkilökohtaisia epäonnistumisia vaan rikkinäisen monetaarisen perustan systeemisiä seurauksia. Hedelmällisyystiedot ovat ehkä kaikkein hälyttävin indikaattori. Vuodesta 1971 lähtien naista kohden syntyneiden lasten määrä on laskenut vauhdilla, joka, jos se jatkuu, johtaa matemaattiseen varmuuteen väestön supistumisesta. Emme lisäänny korvaavilla määrillä, emme siksi, että hylkäisimme vanhemmuuden filosofisesti, vaan siksi, että perheiden tukemiseen tarvittavat taloudelliset olosuhteet on järjestelmällisesti heikennetty. Jos emme muuta suuntaa, demografiset seuraukset ovat eksistentiaalisia.

Tähän hajanaiseen maisemaan syntyneet lapset kantavat raskaimman taakan. Köyhyysrajan alapuolella elävien lasten osuus on kasvanut merkittävästi vuodesta 1971. Naimattomille äideille syntyneiden lasten osuus on räjähtänyt. Ilman vakaita kahden vanhemman perheitä lapset menettävät tasapainon, tuen ja vakauden, jotka sukupolvien kokemus on osoittanut välttämättömiksi terveelle kehitykselle. Ja sitten on terveyskriisi. Kun arkipäivän tavarat ovat liian kalliita, vanhemmat tekevät uhrauksia, jotka usein ilmenevät lastensa fyysisen hyvinvoinnin heikkenemisenä. Ei ole sattumaa, että lapsuusiän liikalihavuus nousi tunnistetuksi kansanterveysongelmaksi 1970-luvulta alkaen. Halvasta, prosessoidusta, kaloripitoisesta ruoasta tuli taloudellinen oletusarvo perheille, jotka kamppailivat ruokkiakseen lapsiaan kutistuvilla reaalipalkoilla. Elintarvike- ja lääkevirasto, jota vaivaavat samat kannustinongelmat kuin kaikkia fiat-talouden instituutioita, on jatkuvasti edistänyt ruoankulutustottumuksia, jotka priorisoivat yritysten voittoa ihmisten terveyden sijaan. Terveydenhuoltojärjestelmän vastaus on ollut tyypillisesti fiat-henkinen: heitetään rahaa ongelmaan. Mutta raha ei mene lääkäreille, ravitsemusterapeuteille tai ennaltaehkäisevään hoitoon. Se menee hallintohenkilöstölle. Terveydenhuollon hallintohenkilöstön ja lääkäreiden suhde on räjähtänyt 1970-luvulta lähtien, mikä on byrokraattista paisumista, joka lisää kustannuksia parantamatta tuloksia. Järjestelmä optimoi tulojen keräämisen, ei terveyden. Tuloksena on palautesilmukka, joka olisi synkän koominen, ellei se olisi niin tuhoisa. Palkkoja heikentävä rahajärjestelmä ajaa perheitä kohti halpaa, prosessoitua ruokaa. Tästä johtuva terveyskriisi luo kysyntää lääke-ja lääketieteellisille interventioille. Terveydenhuoltoala, täynnä painettua rahaa ja suojattuna kilpailupaineilta sääntelyn kaappauksen vuoksi, laajentaa hallinnollista koneistoaan parantamatta tuloksia. Kustannukset nousevat. Terveys ei. Ja sykli jatkuu, rahoitettuna samalla rahapainolla, joka alun perin aiheutti ravitsemuksellisen heikkenemisen. Tämä on fiat-ansa sovellettuna itse ihmiskehoon: järjestelmä, joka hiljaa tuottaa sairauden ja sitten hyötyy hoidosta.

Fiat-rahan aiheuttama vahinko ei ole vain taloudellista. Se on psykologista. Kun rahajärjestelmä rankaisee säästämistä ja palkitsee kuluttamista, se ei ainoastaan muuta sitä, mitä ihmiset tekevät rahoillaan. Se muuttaa sitä, miten he ajattelevat, miten he tuntevat ja miten he suhtautuvat tulevaisuuteen.

Ekonomistit käyttävät termiä aikapreferenssi kuvaamaan sitä, missä määrin ihminen arvostaa nykyhetkeä tulevaisuuden sijaan. Matala aikapreferenssi tarkoittaa, että olet valmis lykkäämään tyydytystä, investoimaan ja rakentamaan hitaasti jotain kestävää. Korkea aikapreferenssi tarkoittaa, että haluat sen nyt, koska tulevaisuus tuntuu epävarmalta, saavuttamattomalta tai yksinkertaisesti suunnittelun arvoiselta. Terveet sivilisaatiot rakentuvat ihmisistä, joilla on matala aikapreferenssi: katedraalien rakentajista, säästäjistä, vanhemmista, jotka istuttavat puita, joiden varjossa he eivät koskaan istu. Fiat-raha nostaa systemaattisesti kokonaisten väestöjen aikapreferenssiä. Mekanismi on suoraviivainen. Kun säästösi menettävät ostovoimaa joka vuosi, rationaalinen vastaus on kuluttaa nyt. Ei siksi, että olisit impulsiivinen tai vastuuton, vaan siksi, että raha itsessään kertoo sinulle, että tulevaisuus on vähemmän arvokas kuin nykyhetki. Kulutusvelka räjähtää, ei siksi, että sukupolvi yhtäkkiä menetti kurinsa, vaan siksi, että lainaaminen huomista vastaan on matemaattisesti järkevää, kun huomisen valuutalla saa vähemmän. Osta nyt, maksa myöhemmin -järjestelmien, uhkapelisovellusten, tilausansojen ja mikrotalouksien yleistyminen ei ole yksilöllisen tahdonvoiman epäonnistuminen. Se on täysin rationaalista käyttäytymistä ihmisiltä, jotka elävät järjestelmässä, joka rankaisee kärsivällisyyttä.

Psykologiset seuraukset ulottuvat paljon pidemmälle kuin kulutustottumuksiin. Kun tulevaisuus tuntuu käsittämättömältä, ahdistuksesta tulee kroonista. Masennuksen, ahdistuneisuushäiriöiden ja yleisen toivottomuuden nousua, joka on pyyhkäissyt kehittyneen maailman yli 1970-luvulta lähtien, ei selitä riittävästi sosiaalinen media tai jokin äkillinen luonteen heikkous. Se on ennustettavissa oleva emotionaalinen reaktio väestöiltä, jotka aistivat, vaikka eivät osaa sitä ilmaista, että järjestelmä on viritetty heidän kykyään rakentaa vakaata elämää vastaan. Opintovelkoihin hautautunut nuori valmistunut, keski-ikäinen työntekijä, jolla ei ole varaa jäädä eläkkeelle, perhe, joka säästää ahkerasti ja jää silti jälkeen: nämä eivät ole henkilökohtaisia epäonnistumisia. Ne ovat systeemisiä seurauksia, ja mieli imee ne epätoivona.

On olemassa synkempi seuraus. Kun ihmiset eivät voi rakentaa mitään, jotkut päättävät polttaa asioita. Aikakauttamme luonnehtiva poliittisen ääriliikehdinnän, nihilismin ja sosiaalisen raivon nousu ei ole mysteeri, joka vaatisi hienostuneita teorioita. Se on väistämätön reaktio väestöiltä, joilta on hiljaisesti riistetty kyky suunnitella, kerätä ja edistyä. Kun tulevaisuus on suljettu, nykyhetkestä tulee taistelukenttä. Huomiotalous hyödyntää tätä täydellisesti: sosiaalinen media ruokkii samaa lyhyen aikavälin dopamiinikiertoa, jota fiat-raha kannustaa, luoden impulssien, häiriötekijöiden ja tyytymättömyyden palautesilmukan, joka pitää ihmiset kuluttamassa tuntematta koskaan kylläisyyttä. Vakaa raha kääntää signaalin. Kun säästämisestä palkitaan, kun valuuttayksiköllä saa huomenna enemmän kuin tänään, kärsivällisyydestä tulee jälleen rationaalista. Impulssi kuluttaa kaikki nyt antaa tilaa halulle rakentaa jotain kestävää. Psykologinen muutos ei ole vähäpätöinen; se on sivilisaatiota muuttava. Bitcoin ei ainoastaan muuta pankkisaldoasi. Se muuttaa suhdettasi tulevaisuuteen. Ja väestö, joka uskoo tulevaisuuteen, on väestö, joka rakentaa sen.

Kun koulutus epäonnistuu ja taloudelliset mahdollisuudet katoavat, ihmiset alkavat käyttäytyä huonosti. 1970-luvun alusta lähtien vankeusluvut nousivat teollistuneessa maailmassa. Yhdysvalloista tuli räikein esimerkki, muuttuen maailman johtavaksi vangitsijaksi, mutta vankilaväestö kasvoi jyrkästi myös Isossa-Britanniassa, Australiassa ja suuressa osassa Länsi-Eurooppaa. Syynä ei ollut äkillinen globaali rikollisuusepidemia. Se oli taloudellinen epätoivo, joka ajoi sosiaaliseen toimintahäiriöön. Yhteiskunta, joka on menettänyt kykynsä tarjota kansalaisilleen mahdollisuuksia, turvautuu väistämättä rangaistukseen vaurauden korvikkeena. Vanhempiensa luona asuvien nuorten aikuisten osuus on noussut tasaisesti vuodesta 1971, koska kokonaisella sukupolvella ei ole varaa itsenäiseen elämään. Kultakannan katkaisemisen ja sosiaalisten indikaattoreiden järjestelmällisen purkautumisen välinen korrelaatio kehittyneessä maailmassa ei ole sattumaa. Se on syy-seuraussuhde. Rikkinäinen raha rikkoo kaiken, mikä sen varaan rakennetaan.