Fiat-ansa

”Äärettömästi paisutettavissa oleva fiat-raha on historian suurin taikatemppu ja synkin pahuuden voima.”

Fiat-raha tuntuu turvalliselta. Se tuntuu vakaalta ja tutulta. Kasvamme ansaiten sitä, säästäen sitä ja maksaen veromme sillä. Se on palkkojemme mittayksikkö, aine jota pankkimme säilyttävät meille, väline jolla ostamme kaiken ruoasta kiinteistöihin. Se on niin syvälle kudottu jokapäiväisen elämän rakenteeseen, että useimmat ihmiset eivät koskaan pysähdy kyseenalaistamaan sen luonnetta, alkuperää tai väistämätöntä kehityskulkua. Mutta tämän normaaliuden pinnan alla fiat-raha on tikittävä aikapommi. Se kannustaa lyhytaikaiseen ajatteluun, rikastuttaa jo valmiiksi vaikutusvaltaisia ja ryöstää hiljaisesti tavalliselta ihmiseltä hänen tulevaisuutensa. Se on syy siihen, miksi kaikki tuntuu kalliimmalta, miksi keskiluokka katoaa ja miksi meidän on juostava kovemmin joka vuosi pysyäksemme paikallamme. Tervetuloa fiat-ansaan: vankilaan, joka on niin mukava, että useimmat vangit eivät edes tajua olevansa vangittuna.

Inflaatio esitetään usein yleisölle pienenä, hyväksyttävänä talouskasvun kustannuksena. Tasainen 2 % vuodessa, joka ”stimuloi” taloutta. Todellisuudessa inflaatio on salakavala vero kaikille, jotka pitävät käteistä tai ansaitsevat kiinteää palkkaa. Se on verotusta ilman edustusta, määrätty ilman keskustelua, peritty ilman suostumusta ja jaettu raa'alla epätasa-arvolla. Ymmärtääksesi, miten inflaatio toimii perustasollaan, harkitse ajatuskoetta. Kuvittele pieni talous, jossa on vain kaksi asiaa: kymmenen omenaa ja kymmenen dollaria. Kysynnän ja tarjonnan ollessa tasapainossa yhden omenan luonnollinen hinta on yksi dollari. Kuvittele nyt, että rahantarjonnasta vastaava viranomainen päättää kaksinkertaistaa sen, painaen kymmenen dollaria lisää, jolloin kokonaismäärä on kaksikymmentä. Omenien määrä ei ole muuttunut. Omenien laatu ei ole parantunut. Mitään todellista ei ole lisätty talouteen. Mutta nyt kaksikymmentä dollaria jahtaa samoja kymmentä omenaa. Markkinat tasapainottuvat uudelleen: yksi omena maksaa nyt kaksi dollaria. Omenat eivät muuttuneet arvokkaammiksi. Raha muuttui vähemmän arvokkaaksi. Jokaisen dollarin ostovoima puolittui. Tämä on inflaatiota puhtaimmillaan: enemmän rahaa jahtaa samaa määrää tavaroita, mikä johtaa korkeampiin hintoihin. Ratkaiseva oivallus on, että varallisuutta ei luotu. Se vain jaettiin uudelleen, alkuperäisiä dollareita hallussaan pitäneiltä niille, jotka saivat vasta painetut dollarit ensimmäisenä.

Tätä ei opeteta kouluissa. Inflaatio ei vaikuta kaikkiin samalla tavalla. Kun uutta rahaa luodaan, se tulee talouteen tiettyjen kanavien kautta: pankkien, yritysten, valtion sopimusten ja pääomamarkkinoiden kautta. Lähimpänä lähdettä olevat hyötyvät ensin, koska he voivat käyttää uuden rahan ennen kuin hinnat ovat mukautuneet. He ostavat omaisuutta, sijoittavat markkinoille ja varmistavat voitot, kun jokaisen dollarin ostovoima on vielä suhteellisen ennallaan. Samaan aikaan tavalliset ihmiset, ne jotka elävät palkoilla tai kiinteillä tuloilla, tuntevat inflaation myöhemmin, kun hinnat ovat jo nousseet. Siihen mennessä kun uusi raha valuu keskivertotyöntekijän palkkapussiin, markkinat ovat jo hinnoitelleet uudelleen. Asumisen, ruoan, terveydenhuollon ja koulutuksen kustannukset ovat jo nousseet. Työntekijän palkat eivät ole nousseet. Tämä ilmiö, jonka 1700-luvun ekonomisti Richard Cantillon tunnisti, selittää, miksi varallisuus keskittyy keskuspankkeja ja rahapolitiikkaa lähimpänä olevien käsiin. Se ei ole salaliittoteoria. Se on fiat-rahan toimintatavan rakenteellinen piirre. Järjestelmä on suunniteltu, joko tarkoituksellisesti tai sen arkkitehtuurin emergenttinä seurauksena, siirtämään varallisuutta palkansaajilta omaisuuden haltijoille, periferiasta keskukseen, monilta harvoille.

Fiat-järjestelmät perustuvat luonnostaan velkaan. Fiat-taloudessa raha on velkaa. Kun hallitukset käyttävät enemmän kuin ansaitsevat, ne lainaavat. Kun kuluttajat haluavat enemmän kuin heillä on varaa, he lainaavat. Kun yritykset haluavat laajentua, ne lainaavat. Koko järjestelmä riippuu luoton jatkuvasta laajentumisesta. Keskuspankit pitävät tätä konetta käynnissä pitämällä korot keinotekoisen alhaisina, mikä tekee lainaamisesta halpaa ja säästämisestä palkitsematonta. Kun velasta tulee liian raskas, ne painavat lisää rahaa sen kattamiseksi. Tämä on tuottanut ihmiskunnan historian suurimman velkakuplan. Tämän kirjoituksen aikaan globaali velka ylittää 300 biljoonaa dollaria, yli kolme kertaa koko planeetan vuotuisen taloudellisen tuotannon. Matematiikka on väistämätöntä. Jos korot nousevat, velasta tulee maksukyvytön. Jos rahan painaminen jatkuu, valuutasta tulee arvoton. Kumpikin polku johtaa samaan määränpäähän: tilintekoon. Järjestelmä ei ole vain hauras, se on loukussa itse luomassaan kuolemanspiraalissa, jossa jokainen interventio luo olosuhteet, jotka edellyttävät seuraavaa, suurempaa interventiota. Jokainen painokierros laimentaa valuuttaa entisestään, mikä vaatii lisää painamista samojen velkojen hoitamiseksi, mikä laimentaa valuuttaa vieläkin enemmän. Tasapainoa ei ole. On vain kiihtymistä kohti väistämätöntä.

Tämän ansaan arkkitehtuuri ei ollut historian sattuma. Sen suunnitteli salassa pieni ryhmä vaikutusvaltaisia miehiä, jotka ymmärsivät tarkalleen, mitä olivat luomassa. Marraskuussa 1910 kuusi Yhdysvaltain rahoitusmaailman vaikutusvaltaisinta henkilöä nousi yksityiseen junaan Hobokenissa, New Jerseyssä, matkalla Jekyll Islandille Georgian rannikolle. He matkustivat salanimillä, salaten henkilöllisyytensä jopa junan kantajilta. Ryhmään kuuluivat senaattori Nelson Aldrich, kansallisen rahankomission puheenjohtaja; Abraham Piatt Andrew, valtiovarainministeriön apulaisministeri; Paul Warburg, saksalaissyntyinen pankkiiri, joka oli ollut äänekkäin keskuspankkiuudistuksen puolestapuhuja; Frank Vanderlip, National City Bank of New Yorkin johtaja; Henry Davison, J.P. Morganin vanhempi osakas; ja Charles Norton, First National Bankin johtaja.

Yhdessä nämä miehet edustivat tai hallitsivat hämmästyttävää keskittymää maan pääomasta. Noin kymmenen päivän salaisten kokousten aikana he laativat suunnitelman siitä, mistä tulisi Federal Reserve System. Aldrichin suunnitelmana tunnettu ehdotus loi puitteet keskitetylle pankkiviranomaiselle, joka voisi laskea liikkeeseen joustavaa valuuttaa, toimia viimeisenä luotonantajana ja hallita rahantarjontaa joustavuudella, jota kultakanta ei sallinut. Federal Reserve Act allekirjoitettiin laiksi 23. joulukuuta 1913, strategisesti ajoitettuna, kun useimmat kongressin edustajat olivat jo lomalla. Se perusti keskuspankin, joka koostui kahdestatoista alueellisesta varantopankista, joita koordinoi keskusjohtokunta Washington D.C:ssä, hybridiluomus, osittain julkinen ja osittain yksityinen, jonka päivittäiseen toimintaan vaikuttivat voimakkaasti juuri ne yksityiset pankit, joita sen oli tarkoitus säännellä. Federal Reserven perustaminen merkitsi uutta aikakautta globaalissa rahoituksessa. Se antoi vallan luoda rahaa, yhteiskunnan merkittävimmän vallan, sellaisen instituutin käsiin, joka toimii suurelta osin demokraattisen vastuullisuuden ulkopuolella. Jokainen suuri valtio omaksui lopulta saman mallin: Englannin pankki, Euroopan keskuspankki, Japanin pankki, Intian keskuspankki, Brasilian keskuspankki. Nimet eroavat, mutta arkkitehtuuri on identtinen. Näistä instituutioista moderni fiat-ansa kumpuaa, ja niiden rahapainot rahoittavat sotia, pelastuspaketteja ja varallisuuden siirtoja, jotka määrittelevät aikakauttamme.