1971: Päivä, jolloin maailma irtautui todellisuudesta

”Tuo sana, tilapäisesti, on finanssihistorian kallein valhe.”

Jos tutkit pitkän aikavälin taloustietojen, palkkojen, eriarvoisuuden, velkatasojen, elinkustannusten, säästöasteiden ja tuottavuuden kaavioita, huomaat jotain merkittävää. Melkein kaikki niistä rikkovat historialliset trendiviivansa suunnilleen samana vuonna. Viivat, jotka olivat nousseet yhdessä vuosikymmeniä, eroavat yhtäkkiä. Suhteet, jotka olivat pysyneet vakaina sukupolvien ajan, särkyvät äkillisesti. On kuin maanjäristys olisi iskenyt maailmantalouden perustuksiin ja kaikki niiden päälle rakennettu olisi alkanut siirtyä ja halkeilla. Tuo vuosi on 1971.

Ennen vuotta 1971 tuottavuus ja palkat kasvoivat yhdessä. Kun työntekijät tehostuivat, kun he tuottivat enemmän tunnissa, heidät palkittiin suhteellisesti korkeammalla palkalla. Tämä oli intuitiivisesti järkevää ja heijasti perustavanlaatuista oikeudenmukaisuuden periaatetta: tuotat enemmän, ansaitset enemmän. Vuoden 1971 jälkeen nämä linjat erkanivat rajusti. Tuottavuus jatkoi nousuaan hellittämättömän teknologisen innovaation vauhdittamana. Mutta palkat tasaantuivat. Keskimääräinen työntekijä tuotti vuosi vuodelta enemmän arvoa, mutta sai siitä yhä pienemmän osuuden.

Ymmärtääksesi miksi näin tapahtui, miksi moderni talous tuntuu juoksumatolta, joka kiihtyy jatkuvasti samalla kun pysyt paikallamme, on palattava siihen päivään, jolloin maailma irtautui hiljaa todellisuudesta.

Heinäkuussa 1944, toisen maailmansodan lähestyessä loppuaan, 44 liittoutuneen maan edustajat kokoontuivat Mount Washington -hotelliin Bretton Woodsissa, New Hampshiressa. Heidän tehtävänsä oli valtava: suunnitella uusi kansainvälinen rahajärjestelmä, joka estäisi kilpailulliset devalvaatiot ja kauppasodat, jotka olivat osaltaan vaikuttaneet suureen lamaan ja sitä kautta itse sotaan.

Heidän luomansa järjestelmä oli yksinkertaisuudessaan elegantti. Yhdysvaltain dollari toimisi maailman varantovaluuttana, ankkurina, johon kaikki muut valuutat sidottaisiin. Mutta dollari itse sidottaisiin kultaan kiinteällä kurssilla, 35 dollaria unssilta. Mikä tahansa ulkomainen hallitus voisi esittää ylijäämädollarinsa Yhdysvaltain valtiovarainministeriölle ja saada vastineeksi kultaa tällä taatulla kurssilla.

Se oli epätäydellinen kultakanta. Välitetty dollarin kautta, ei suoraan kullan kautta. Mutta se oli silti standardi. Oli fyysinen ankkuri. Järjestelmä asetti kuria. Jos Yhdysvallat painaisi liikaa dollareita, muut maat voisivat yksinkertaisesti lunastaa ne kullaksi, tyhjentäen Amerikan holvit ja pakottaen finanssivastuuseen.

Ankkuri piti yli kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, ja noina vuosina maailmantalous koki ennennäkemätöntä kasvua, vakautta ja laajalti jaettua vaurautta. Tämä järjestely on syy siihen, miksi modernin rahan tarina on osittain amerikkalainen tarina: dollari oli verkon keskipisteessä, ja kaikki muut valuutat olivat siihen sidottuja. Mitä dollarille tapahtui, tapahtui laajemminkin maailmalle.

1960-luvun lopulla Yhdysvallat käytti liikaa rahaa. Se kävi Vietnamin sotaa. Konflikti kulutti valtavia määriä miehiä, materiaaleja ja rahaa, samalla kun se rakensi kotimaassa ”Suuren yhteiskunnan” hyvinvointivaltiota. Tämä oli klassinen ”aseet ja voi” -ansa: valtio yritti käydä sotaa ulkomailla ja rahoittaa sosiaaliohjelmia kotimaassa pyytämättä kansalaisiaan maksamaan kummastakaan verojen kautta. Ratkaisu, kuten aina, oli painaa rahaa. Yhdysvallat loi enemmän dollareita kuin sillä oli kultaa niiden tueksi. Ja muut maat huomasivat sen.

Ranska alkoi presidentti Charles de Gaullen johdolla aggressiivisesti lunastaa ylijäämädollareitaan kultaharkoiksi ja lähetti laivoja Atlantin yli noutamaan metallia. Muut valtiot seurasivat perässä. Fort Knoxin kultavarastot alkoivat tyhjentyä hälyttävää vauhtia.

Sunnuntai-iltana 15. elokuuta 1971 presidentti Richard Nixon esiintyi kansallisessa televisiossa. Puheessaan, joka esitettiin ennen suosittua länsimaista televisio-ohjelmaa Bonanzaa, tarkoituksella yleisön maksimoimiseksi, hän ilmoitti, että Yhdysvallat keskeytti ”väliaikaisesti” dollarin vaihdettavuuden kullaksi. Tuo sana ”väliaikaisesti” on ehkä kallein valhe ihmiskunnan finanssihistoriassa. Kulta-ikkuna ei koskaan avautunut uudelleen. Väliaikaisesta keskeytyksestä tuli pysyvä. Ja tuossa yhdessä teossa koko maailmantalouden rahajärjestelmä muuttui.

Tuona elokuun iltana jokaisesta maapallon valuutasta tuli fiat-rahaa. Ensimmäistä kertaa koko ihmiskunnan historiassa koko maapallo toimi rahalla, jolla ei ollut minkäänlaista fyysistä katetta. Ei osittaista katetta. Ei epätäydellistä katetta. Ei katetta lainkaan. Raha oli sen arvoista, mitä hallitukset sanoivat sen olevan, eikä mitään muuta. Tämä muutti sivilisaation kannustinrakennetta yhdessä yössä tavoilla, jotka ovat edelleen kehittymässä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin.

Ensinnäkin rahasta tuli velkaa. Vuoden 1971 jälkeisessä fiat-järjestelmässä uutta rahaa luodaan, kun laina myönnetään. Kun pankki myöntää lainan, se ei lainaa olemassa olevia talletuksia, vaan luo uutta rahaa tyhjästä, rahaa joka on olemassa vain kirjanpitomerkintänä. Jotta järjestelmässä olisi enemmän rahaa, on luotava lisää velkaa. Ikuinen talouskasvu, joka ohjaa kaikkea nykyaikaista politiikkaa, vaatii ikuista velan laajentamista. Tämä luo järjestelmän, joka on rakenteellisesti riippuvainen lainanotosta, järjestelmän jossa velkaantumisen purkaminen ei ole vain tuskallista vaan mahdollisesti katastrofaalista.

Toiseksi palkka-tuottavuuskuilu avautui kuin haava. Ennen vuotta 1971, kun työntekijät tulivat tuottavammiksi teknologian ja prosessiparannusten ansiosta, heidän palkkansa nousivat samassa tahdissa. Tuottavuuden hyödyt jaettiin pääoman ja työn kesken. Vuoden 1971 jälkeen tuottavuus jatkoi nousuaan, mutta palkat tasaantuivat. Lisääntyneen tuottavuuden hyödyt valuivat rahan arvon heikentämiseen. Uusi painettu raha ei virrannut työntekijöille vaan niille, jotka omistivat omaisuutta: osakkeita, kiinteistöjä, rahoitusinstrumentteja. Ne, jotka olivat lähimpänä rahapainoa, vaurastuivat. Ne, jotka olivat riippuvaisia palkoista, jäivät yhä enemmän jälkeen.

Cantillon-efekti, havainto siitä, että ne, jotka ovat lähimpänä uuden rahan luomista, hyötyvät niiden kustannuksella, jotka ovat kauimpana siitä, muuttui teoreettisesta käsitteestä modernin talouden määrittäväksi piirteeksi.

Olemme vuoden 1971 lapsia. Jokainen kokemamme taloudellinen turhautuminen, tunne siitä, että teemme enemmän työtä vähemmällä, että järjestelmä on vääristynyt, että keskiluokkaa koverretaan, juontaa juurensa siihen elokuun iltaan, jolloin viimeinen ankkuri todellisuuteen katkaistiin. Volatiliteetti, epätasa-arvo, epätoivo, jonka näemme tänään, on kokeilun rajojen saavuttamisen ääni.